Miksi kiireiset modernit (ja postmodernit) ihmiset tarvitsevat edelleen seurakuntaa.
Seurakunta oli minulle lapsena hyvä paikka, ehkä joskus vähän tylsä, mutta pohjimmiltaan hyvä. Sitten suuresti ihailemani nuorten raamattutunnin opettaja karkasi toisen miehen kanssa opetettuaan meille paljon onnellisiin avioliittoihin sisältyviä hyviä asioita. Vuosien mittaan muutuin kyyniseksi. Seurakunta ei ollut sellainen kuin sen olisi kuulunut olla. Seurakunta oli täynnä hurskastelijoita. Seurakunta – odottakaahan hetkinen.
Kuka tai mikä on tällainen seurakunta? Seurakunta koostuu miljoonista yksittäisistä kasvoista. Se koostuu ikävystyneistä, aktiivisista, rakastavista, itsekkäistä, vilpittömistä, tekopyhistä, anteliaista, loukkaavista, hämmentyneistä, viisaista, lopen uupuneista, hauraista, välinpitämättömistä, laiskoista, uutterista, tahdikkaista, toivorikkaista, kaltoin kohdelluista, kriittisistä, nöyristä yksilöistä. Ihmisistä, jotka ovat aivan yhtä inhimillisiä kuin minä itse. Aivan yhtä inhimillisiä kuin sinä. Me olemme seurakunta.
Jumalan ihme kautta historian
Mikä sitten pitää yhdessä miljoonat yksilöt, iholtaan eriväriset, elämänodotuksiltaan erilaiset, erikieliset, eri tavoin ajattelevat, eri kulttuureista peräisin olevat ihmiset? Ei mikään vähempi kuin ihme! Ihmeellä on nimi – Jeesus. Seurakunta on uskovien yhteisö, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen Herraksi ja Vapahtajaksi.
Jumala on aina erikoistunut mahdottomaan (Matt. 19:26). Me voimme jäljittää hengelliset juuremme mahdottomaan lupaukseen, joka annettiin lapsettomalle vanhalle miehelle (1. Moos. 12:1–3). Jumala teki mahdottoman mahdolliseksi ja antoi Abrahamille paljon jälkeläisiä. Sitten hän johdatti koko sekalaisen sakin pois orjuudesta. ”Erämaaseurakunnan” jäsenet saivat nähdä Kaislameren jakautuvan kahtia heitä varten, aamiaisen ilmaantuvan heidän telttojensa eteen, vesilähteiden puhkeavan kallioista. He eivät olleet täydellisiä: heidän joukossaan oli napisijoita, epäjumalanpalvojia, varkaita, ahmatteja ja johtajien parjaajia. Jumala ryhtyi kuitenkin hiljaisesti puhdistamaan heitä synneistä – sekä yksilöllisellä että yhteisöllisellä tasolla. Jumala kutsui seurakuntaansa kokemaan hänen pelastuksensa henkilökohtaisesti ja antamaan kutsun pelastukseen myös toisille (Jes. 56:7). Jotkut reagoivat myönteisesti. Toiset vastasivat aina röyhkeästi Jumalalle. Jumalalla oli viimeinen Sana – häntä kutsuttiin nimellä Jeesus (Joh. 1:1−3).
Jeesuksessa Jumala ryhtyi uuteen mahdottomaan tehtävään. Jeesus alkoi kouluttaa kourallista nahistelevia opetuslapsia. Kaksitoista miestä käänsi silloisen maailman ylösalaisin Jumalan asian vuoksi. Paholainen yritti tehdä lopun nuoresta seurakunnasta vainon avulla. Jumala teki sen, mikä oli mahdotonta. Seurakunnasta tuli maailmanlaajuinen. Seuraavaksi Paholainen yritti tukahduttaa Kristuksen elintärkeän sydänveren seurakunnassa tuoden sen pariin ihmisoppeja. Uskonpuhdistus levisi kulovalkean tavoin kutsuen seurakuntaa takaisin sen todellisen Johtajan luokse. Omahyväisyys nosti kuitenkin pian uudelleen päätään. Jälleen kerran Jumala joutui tekemään sen, mikä on mahdotonta. Me olemme osa ihmettä, jonka Jumala teki uranuurtajiemme välityksellä.
Kielikuva nro 1: Ruumis
Jumalalla on aina ollut omat ihanteensa seurakunnalleen. Vanha ja Uusi testamentti kuvailevat näitä ihanteita kielikuvin. Mainitsen nyt neljä omaa suosikkiani hengellisen kiinnostuksemme sytyttämiseksi. Ensimmäinen on melko ilmeinen kielikuva seurakunnasta ruumiina (1. Kor. 12:12−27). Mielestäni se on erityisen merkityksellinen, kun ajattelemme, kuinka poikkeuksetta jokainen meistä on jättänyt sormensa oven väliin ja tuntenut vatsansa menevän solmuun pidellessämme loukkaantunutta sormea toisella kädellämme ja ulvoessamme kivusta. Osana Kristuksen ruumista minut on mutkikkaalla tavalla yhdistetty sinuun. Sinun tuskasi ja menetyksesi on suorasti tai epäsuorasti minun tuskani ja menetykseni. Minun on oltava ymmärtäväisempi sinua kohtaan. Meidän on pysyttävä yhdessä, sillä ilman sinua minä en pääse minnekään.
Kielikuva nro 2: Rakennus
Olen usein ajatellut kirkkojen olevan melko muuttumattomia, paikallaan pysyviä rakennuksia, joita saatetaan remontoida kymmenen vuoden välein. Paavali puhuu kuitenkin seurakunnasta temppelinä, joka on rakennettu elävistä kivistä (1. Kor. 3:9−17). Joissakin osissa maailmaa olen nähnyt välähdyksen ”elävistä” temppeleistä. Siellä jäsenistö kasvaa sellaista vauhtia, että rakennukset jäävät pieniksi eikä tarpeeksi varoja ole käytettävissä. Ensimmäisellä vierailulla jossakin seurakunnassa saattaa nähdä 40 jäsentä istumassa jumalanpalveluksessa maalattialle sijoitetuilla puisilla lankuilla, jotka tekevät kirkonpenkkien virkaa kaislamattojen toimiessa seininä ja kattona. Kuuden kuukauden kuluttua perustukset on kaivettu ja jäsenistö on kasvanut 60-henkiseksi. Kolme kuukautta myöhemmin kaksi seinää on pystytetty, sementtilattia valettu ja jäseniä on 70. Seuraavan kuuden kuukauden kuluttua kasteallas on valmiina, toiset kaksi seinää on pystytetty ja jäsenistön lukumäärä on noussut sataan. Vuotta myöhemmin katto on paikoillaan, kirkossa on puiset penkit ja jäsenistön määrä on 150 henkeä. Viimeistelytyöt on kuitenkin jätettävä odottamaan, sillä tähän mennessä seurakunta on perustanut uuden ryhmän, joka järjestää jumalanpalveluksensa maalattialla kaislamattojen tehdessä seinien virkaa. Niinpä rakennusrahaston varoilla on nyt autettava uutta ryhmää. Ajattelen, että Paavali viittasi juuri tällaisiin liikkeellä oleviin temppeleihin, joissa kukin seinä tukee toista. Sinä ja minä voimme tämän seurakunnan elävinä kivinä muodostaa dynaamisen maamerkin Kristukselle.
Kielikuva nro 3: Morsian
Kolmanteen kielikuvaan sisältyy henkilökohtainen tunnustus. Minä suorastaan rakastan häitä. Kaikissa noissa kauniissa kukka-asetelmissa on vain jotakin niin vetoavaa. Sitten on tietysti morsian (2. Kor. 11:2). Jokaisesta Maija Meikäläisestä sukeutuu valkoisiin puettu kaunotar, joka hehkuu onnea. Jumalan silmissä tämä seurakunta kaikkine vikoineen ei ole mikään Maija Meikäläinen. Sinusta ja minusta tulee säteilevän kauniita, kun me rakastumme Jeesukseen ja meidät kiedotaan siihen puhtauteen, jonka hän on meille hankkinut.
Kielikuva nro 4: Perhe
En usko, että minua voitaisiin kielikuvana luokitella perheeksi. Seurakunta ei ole minulle perheen kaltainen; se on minun perheeni. Viimeisen kahden vuosikymmenen ajan suurin osa verisukulaisistani on ollut kaukana poissa; mutta minulla on silti aina ollut perhe. Ihmisiä, jotka ovat kannustaneet minua. Ihmisiä, jotka olivat kanssani innoissaan pikkutyttöni ensimmäisistä sanoista. Ihmisiä, jotka surivat kanssamme ensimmäisen lapsemme menetystä – ei joukoittain ihmisiä vaan vain muutama – vain minun perheeni.
Muutama vuosi sitten vanhemmillani oli lyhyt välilasku Roomassa, ja koska oli lepopäivä, sapatti, he päättivät mennä kirkkoon. Eräs englantia puhuva nainen tarjoutui tulkkaamaan heille jumalanpalveluksen ja vaatimalla vaati sitten vanhempiani tulemaan lounaalle luokseen. Iltapäivällä hän vielä esitteli heille kaupunkia. Vieraanvaraisuus ei loppunut vielä siihenkään. Nainen ja hänen aviomiehensä luovuttivat oman makuuhuoneensa vanhempieni käyttöön. Lentokentällä äitini, joka oli hyvin vaikuttunut kaikesta ystävällisyydestä, yritti ilmaista kiitollisuutensa. Nainen vastasi hymyillen: ”Tämä on vähintä, mitä voin tehdä perheen hyväksi.” Perheen? Kyllä, sinä ja minä saatamme olla ventovieraita, mutta me olemme silti saman perheen jäseniä (Ef. 3:15).
Kun mietin sitä valtavaa missiota, jonka seurakunta kohtaa viedessään taivaan valtakunnan evankeliumia kaikkialle maailmaan, voisin tuntea oloni musertuneeksi. Kun katson seurakuntaa, näen ihmisten usein vetävän eri suuntiin. Saattaisin tuntea itseni pettyneeksi. Kun mietin omaa elämääni, näen rikottuja lupauksia ja monimutkaisia ristiriitaisuuksia. Voisin tuntea oloni toivottomaksi. Jeesus on kuitenkin luvannut ”asettaa sen [seurakunnan]eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä” (Ef. 5:27). Minä tahdon pysytellä osana Jumalan seurakuntaa. Minä tahdon olla osa Jumalan ihmettä.
– Adventist World / Chantal J. Klingbeil
