Arjen pienet teot ratkaisevat. Kuvitteellinen seurakuntalaisen (S) ja pastorin (P) keskustelu ajankohtaisesta uskon-elämään liittyvästä aiheesta.
P: Terve! Viime kerralla tavatessamme sanoit ottavasi itseäsi niskasta kiinni.
S: Tarkoitin liikuntaharrastuksen aloittamista. Olen nyt pyöräillyt työhön viisi kertaa viikossa, mikä tekee 30 kilometriä. Eihän se paljon ole, mutta hyvä niin.
P: Hengästytkö vielä?
S: En juurikaan. Vaikka paino ei ole tipahtanut kuin kolme kiloa, tunnen, että jalkalihakseni ovat nyt paremmassa kunnossa kuin aikoihin.
P: Puhumattakaan liikunnan nautinnosta.
S: Aloitin myös kuntonyrkkeilyn – niskavaivat täytyy saada kuriin.
P: Kerro!
S: Minua on vaivannut jäykkä yläselkä. Kuulin kuntonyrkkeilyn hoitavasta vaikutuksesta. Niska-hartiaseudun ja keskivartalon lihakset aktivoituvat tehokkaasti, kun nyrkkeilyssä lyöntienergia purkautuu käden osuessa säkkiin tai pistehanskoihin. Jo ensimmäisellä kerralla huomasin muutoksen. Nyt selän liikkuvuus on parantunut, yläselkä on saanut liikuntaa ja rentoutusta.
P: Olet selvästi innostunut! Pyöräily ja kuntonyrkkeily täydentävät toisiaan. Mistä keskustelemme tänään?
S: Olen viime aikoina miettinyt lähetystyötä ja henkilökohtaista todistamista. Koen Jeesuksesta todistamisen ongelmallisena. Uskoni kulkee tätä latua: en osaa, teen virheen (ajatus), jännittää, ahdistaa (tunne), sydän tykyttää, hikoiluttaa (kehon reaktio), vetäydyn tilanteesta (käyttäytyminen). En osaa luontevalla tavalla sovittaa todistamista osaksi keskustelua.
P: Se voi olla monen muunkin pulma.
S: Jokaisella uskovaisella tuntuu olevan oma näkemys siitä, mitä lähetystyö oikein on. Miten sinä määrittelet sen?
P: Toimintaa paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Hädänalaisista huolehtimista. Soppaa ja sanaa. Kirkon arkea …
S: Kirkon arkea … hyvä!
P: Niin, arjen tekoja. Armollisuutta. Kehitysyhteistyötä, vaikkapa että kolmansissa maissa tytöt pääsevät kouluun tai naiset saavat henkilökortin, jotta heillä on identiteetti yhteisössään. Vammaisten koulutuksen tukemista ja sen kautta heille toimeentulo. Katastrofiapua. Kristillinen lähetystyö on hyvin moni-ilmeistä ja käytännönläheistä.
S: Eikö Jeesus kuitenkin sanonut lähetyskäskyssään, että meidän tulee tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen? (Matt. 28:18–20.)
P: Sanoi. Raamatussa on muitakin mainintoja lähetyskäskystä (Mark. 16:15–18, Luuk. 24:46–49, Joh. 20:21–23 ja Ap. t. 1:7, 8). Jokaista ohjaavat kristinuskon perusarvot eli sanoma hyvästä Jumalasta ja lähimmäiseen kohdistuvasta huolenpidosta.
S: Eikö kulttuurien eriarvoisuuden poistaminen ole myös Jeesuksen lähetyskäskyn toteuttamista?
P: Kyllä. Maailmassa on paljon eriarvoisuutta ja sen poistamiseksi meidän kristittyjen tulee tehdä kaikki voitavamme. Sanat ja teot kulkevat käsi kädessä (Jaak. 1:22). On sanahelinää, jos puhumme Jumalan rakkaudesta, mutta emme tee mitään. Pienet arjen teot auttavat enemmän kuin suuret sanat.
S: Mikä olisi minun lähetyskenttäni?
P: Olet perheenäiti – siis ensisijaisesti sinun perheesi. Mene lastesi elämään, tee kylvötyötä heidän sydämiinsä. Heidän kuullessaan Jumalan sanaa Pyhä Henki vaikuttaa heissä. Tee tätä rukouksin, ja eräänä päivänä lapsesi tulevat sanomaan sinulle: ”Äiti, minä rakastan Jeesusta ja haluan mennä kasteelle.”
S: Eikö tuo ole enemmän seurakunnan pastorin tehtävä? Hän tuntee Raamatun ja osaa selittää sitä parhaiten.
P: Kyllä ja ei. Pastorin ensisijainen tehtävä on valmentaa seurakuntaa lähetystyöhön. Ei kuitenkaan vain hän, vaan kaikki olemme kutsutut toimimaan Jeesuksen todistajina.
S: Kuten sanoin, minulle henkilökohtainen todistaminen on vaikeaa.
P: Paavalilla oli yksinkertainen todistamisen metodi. 1) Hän kertoi, mikä hän oli ennen kuin kohtasi Jeesuksen. 2) Sitten hän kuvaili, miten hänestä tuli Jeesuksen seuraaja ja 3) mitä Jeesus merkitsi hänelle sen jälkeen. (Ap. t. 22.)
S: Kuulostaa yksinkertaiselta. Voiko sitä soveltaa meidän aikanamme?
P: Kyllä. Varo kuitenkin viipymästä pitkään ensimmäisessä kohdassa. Tarkoitus ei ole korostaa itseäsi vaan Jeesusta. Kun kerrot jollekin, mitä Jeesus sinulle merkitsee, vältä vaikeatajuisia sanontoja kuten ”sain siunatun kokemuksen”, ”otin sanoman vastaan” tai ”uskoontuloni oli ihana”. Kerro mikä oli siunattua ja ihanaa. Konkretisoi: ”Minulla on rauha sydämessäni, tiedän, että jos minulle tapahtuu jotakin pahaa, elämäni on Jumalan kädessä.”
S: Aivan.
P: Älä arvostele muiden kirkkokuntien uskovia.
S: Miksi?
P: Jumala yksin tietää ihmissydämet. Ei ole meidän tehtävämme toimia kenenkään sydämen tuomareina. Sitä vastoin voit kuvailla, minkälaista ystävällisyyttä ja tarkoitusta elämääsi olet saanut omassa seurakunnassasi.
S: Sisällytän siis myönteisiä asioita todistukseeni?
P: Niin juuri. Voit kertoa, miten Jeesus on tuonut yhteyttä ja lämpöä kotiisi ja perhe-elämääsi.
S: Nyt osuit arkaan paikkaan. Mieheni tietää, miten minusta tuli kristitty. Hän hyväksyy sen ja kirkossakäyntinikin, mutta itse hän ei halua lähteä mukaan. Ei hän halua kuulla Jumalasta eikä Raamatusta. Työ, se on hänen elämänsä.
P: Joskus usko Jeesukseen häiritsee miehen ja vaimon läheisyyttä.
S: Meille on käynyt juuri niin. Meillä ei ole perhehartautta, mikä minua kovin surettaa. Lapset näkevät sen ja ovat epätietoisia, miten suhtautua.
P: Tiedätkö, sinun henkilökohtainen todistuksesi uskostasi voi olla sanatonta (1. Piet. 3:1). Kun Jeesus asuu sydämessäsi, miehesi ja lapsesi kyllä huomaavat, millainen olet: uskollinen puoliso ja hyvä äiti.
S: Kiitos rohkaisusta. Tunnen kyllä itseni alamittaiseksi molemmissa rooleissa. Niin, mitä sanot hänelle, jolle todistaminen on pelottavaa?
P: Sanoisin: Rukoile enemmän Pyhää Henkeä elämääsi. Vietä aamuisin hiljainen hetki Jeesuksen kanssa, ajattele kuka hän on ja mitä hän on tehnyt puolestasi: vapauttanut sinut synnin, kuoleman ja vihollisen otteesta. Luepa 1. Piet. 3:15.
S: ”– – pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.”
P: Huomaatko, olla aina valmis jos kysytään. Myönnän minäkin, ettei aina ole helppoa tuoda Jumala-ulottuvuutta keskusteluun. Markku Ojanen kirjoittaa postmodernista ihmisestä: ”Nykyajan ihminen on ilmeisen autonominen, itseriittoinen, jopa itsekäs. Hän ei halua sitoutua yhteen asiaan, oli se sitten usko, työ tai perhe.”1
S: Mitä siis tehdä?
P: Kuuntele. Myötäeläminen voi olla tie nykyajan ihmisen sydämeen ja siltana hengellisille asioille. Vapahtajastamme kerrotaan: ”Jeesus – – kohtasi heidät heidän jokapäiväisissä tehtävissään ja osoitti mielenkiintoa heidän maallisia asioitaan kohtaan.”2
S: Hyvä. Ihailen erästä ystävääni. Hän todistaa rohkeasti tähän tapaan: Mikä teidän suhteenne on uskontoon? Jos toinen vastaa, että neutraali, hän kysyy seuraavaksi: Haluatteko kuulla, miten minusta tuli kristitty? Päästyään vauhtiin hän kertoo, miten hän löysi Jeesuksen. Ystävälleni se on niin luonteenomaista!
P: Olemme Jumalan lapsina erilaisia. Tiedätkö, että rukous toisten puolesta on myös todistamista. Rukoilija haluaa lähetystyön etenevän ”maan ääriin saakka” (Ap. t. 1:8). Hän pyytää Jumalalta: ”Tulkoon sinun valtakuntasi.” (Matt. 6:10.)
S: Mitä Paavali tarkoitti kirjoittaessaan, ettei hän tee lähetystyötä ”päämäärättömästi” (1. Kor. 9:26)?
P: Tulee olla tavoitteita. Kun olin nuori aviomies, elätin perheeni myymällä hengellisiä kirjoja. Minulla oli tunti- ja myyntitavoitteet.
S: Kirjaevankelistako?
P: Niin. Minulla oli vihko, johon kirjoitin kyseisen päivän tavoitteet. Tunnit olivat minun vallassani, myynti Jumalan. Aamulla ennen liikkeelle lähtöä rukoilin. Usein vaikutti siltä, että Jumala oli etukäteen valmistanut koteja vierailuani varten. Se vahvisti uskoani. Lähetystyössä saa ja tulee olla tavoitteita.
S: Upeata! Mutta hei, nyt minun täytyy lähteä hakemaan kuopus eskarista. Kiitos taas. Nähdäänkö kahden viikon kuluttua?
P: Sopii. Muista arjen pienet teot. Siunausta!
Teksti: Jorma Katainen
1 https://www.markkuojanen.com/psykologia/postmodernin-eli-nykyajan-ihmisen-ongelmat/
2 Ellen White, Aikakausien Toivo, s. 132.
Jorma Katainen on pastori ja Suomen Adventtikirkon Kristillisen vastuun jaostojohtaja. God First on kansainvälisen adventtikirkon kristillisen vastuun teema 2017–2020.
