Tällä planeetalla on kautta historian ollut ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi ja syvällisesti tunteneet tarvetta miellyttää Jumalaa ja elää sopusoinnussa maailmankaikkeuden kanssa. Kyse ei ole vain kristinuskosta vaan kaikista uskonnoista. Kuinka heikot ihmiset, joiden jokainen solu on itsekkyyden voiman läpäisemä, voivat seistä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja saada hänen hyväksyntänsä, Jumalan, joka on absoluuttisen puhtauden tilassa? Sanoihan Jeesuskin: “Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” Voiko ihminen olla puhdas kuin itse Jumala?
Kysymys vanhurskauttamisesta, joka on olennainen osa Raamatun opetusta kristillisestä täydellisyydestä, oli tärkein erimielisyyden syy 1700-luvun länsimaisessa kristillisyydessä. Jopa Raamatun kirjat, joissa erityisesti korostetaan yksin uskon kautta vanhurskauttamista (esimerkiksi Roomalaiskirje ja Galatalaiskirje), sisältävät jakeita, joissa voimakkaasti kehotetaan Kristuksen seuraajia tekemään hyviä tekoja.1
Ennen vuonna 1888 Minneapolisissa järjestettyä pääkonferenssin yleiskokousta seitsemännen päivän adventistit uskoivat, että ihmiset pelastuvat uskon ja tekojen kautta. Valtava teologinen muutos tapahtui tuossa pääkonferenssin yleiskokouksessa, ja siitä lähtien seitsemännen päivän adventistit ovat opettaneet pelastumista yksin uskon kautta.2Jotkut adventistiteologit ja -maallikot eivät ole kuitenkaan koskaan hylänneet ennen Minneapolisin yleiskokousta vallinneita teologisia käsityksiä kristillisestä täydellisyydestä ja vanhurskauttamisesta.3 Todistaakseen käsityksensä kristillisestä täydellisyydestä he väittävät, että siitä näkemyksestä, jonka mukaan Kristuksella on syntiin taipuvainen, langennut ihmisluonto, ei olisi koskaan pitänyt luopua. He väittävät, että Jeesuksella oli samanlainen ihmisluonto kuin meillä ja koska hän voitti synnin, myös me voimme olla täysin vapaita synnin voimasta ja tulla täydellisiksi maanpäällisen elämämme aikana.
Jeesuksen ihmisluonto
Raamatun opetus Kristuksen ihmisluonnosta on yksi monimutkaisimmista teologisista kysymyksistä. Apostoli Paavali sanoo, että Kristuksen ilmestyminen ihmisruumiissa on “uskomme pyhä salaisuus”.4 Raamatussa itsessään ilmenee tiettyä jännitettä tähän aiheeseen liittyen, koska siinä on kaksi tekstiryhmää, jotka vaikuttavat vastakkaisilta.
Ensimmäinen tekstiryhmä tuntuu väittävän, että Jeesuksen ihmisluonto oli meidän luontomme kaltainen. Paavali sanoo, että Jeesus ”– – luopui omastaan. Hän otti orjan muodonja tuli ihmisten kaltaiseksi.” (Fil. 2:7, kurs. lis.) Johanneksen evankeliumista luemme: “Sana tuli lihaksi– –.“ (Joh. 1:14, kurs. lis.) Vaikuttaa siltä, että kreikan kielen sana sarxtarkoittaa lihaksi tulleen Kristuksen täydellistä ihmisyyttä. Paavali kirjoittaa Kristuksesta: “Inhimillisen syntyperänsäpuolelta hän oli Daavidin jälkeläinen[.]” (Room. 1:3, kurs. lis.) Ja kaikkien täydellisyydentavoittelijoiden lempiteksti löytyy Hepr. 2:14–17 (kurs. lis.): “Nämä lapset ovat ihmisiä, lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen. Siten hän kykeni kuolemallaan riistämään vallan kuoleman valtiaalta, Saatanalta, ja päästämään vapaiksi kaikki, jotka kuoleman pelosta olivat koko ikänsä olleet orjina. Hän ei siis ota suojelukseensa enkeleitä – hän ottaa suojelukseensa Abrahamin suvun. Niinpä hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit.” Nämä tekstit näyttävät siis osoittavan, että kun Jeesus Kristus otti itselleen ihmisluonnon, hänestä tuli juuri samanlainen kuin me heikossa ja hauraassa inhimillisessä olemassaolossamme.
Raamatusta löytyy kuitenkin toinen tekstiryhmä, joka antaa ymmärtää, että vaikka Jeesus oli monin tavoin meidän kaltaisemme, hän oli myös erilainen kuin me ja meidän syntiset, inhimilliset taipumuksemme. Apostoli Paavali kirjoittaa Jeesuksen ihmisluonnosta sanoen: “Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme – –.” (2. Kor. 5:21.) Tällaista lausuntoa ei selvästikään voi antaa kenestäkään toisesta ihmisestä. Johannes toteaa: “Kristus – – on synnitön – –.” (1. Joh. 3:5.) Voimmeko osoittaa sormellamme yhtäkään ihmistä ja sanoa “hän on synnitön”? Jeesus itse sanoo, että tämän maailman ruhtinaalla ei ole häneen mitään valtaa (katso Joh. 14:30). Yksikään ihminen ei voi väittää sellaista. Jeesus esittää myös retorisen kysymyksen, joka todistaa saman asian: “Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä?” (Joh. 8:46).
Näin ollen, vaikka näiden kahden tekstiryhmän välillä vaikuttaa olevan eräänlaista jännitettä, tosiasiassa ne korostavat ihmiseksi tulemisen monimutkaisuutta, sitä että Jumala otti itselleen ihmisluonnon. Ihmiseksi tullut Kristus oli ainoa kaltaisensa Ihmisen Poika (suis generis, kreik. monogenēs). Koko maailmankaikkeudessa ei ole toista hänen kaltaistaan. Hän oli ainutlaatuinen. Hän oli siinä mielessä meidän kaltaisemme, että hänellä oli ihmisluonto, jota neljä tuhatta synnin vuotta olivat heikentäneet. Häntä kiusattiin kuten meitä, hän oli väsynyt, janoinen, nälkäinen ja ahdistunut meidän tavallamme. Kun apostoli Pietari esimerkiksi veti hänet syrjään ja yritti estää häntä menemästä Jerusalemiin kärsimään ristillä, Jeesus kääntyi Pietarin puoleen ja sanoi: ”Väisty tieltäni, Saatana!”5 Oliko Pietari sanonut jotakin sopimatonta? Ilmeisesti ei, mutta Jeesus koki kiusausta olla menemättä ristille, hänhän oli nuori, kolmissakymmenissä oleva mies, eikä hän luonnollisestikaan halunnut mennä ristille.
Toisaalta Jeesuksen ihmisluonto erosi meidän luonnostamme siinä, että hänellä ei ollut luontaisia taipumuksia syntiin vaan hyvään. Tässä mielessä hän oli Aadamin kaltainen ennen kuin tämä lankesi syntiin. Vaikka Aadamilla ei ollut taipumuksia syntiin, hän joutui kiusaukseen ja antoi sille periksi. Samalla tavalla Jeesustakin kiusattiin, mutta hän ei langennut syntiin.
Jotkut voivat väittää, että jos Jeesuksen ihmisluonto ei ollut täysin samanlainen kuin meidän, hän ei voi olla meidän esikuvamme. Jeesuksen tärkein arvonimi Uudessa testamentissa on kuitenkin Vapahtaja (sōtēr). Jeesus tuli tälle planeetalle pelastamaan ihmiskunnan, eikä meitä ole kutsuttu pelastamaan maailmaa. Hänen roolinsa tässä maailmassa oli erilainen, emmekä me ole ”pieniä Kristuksia” vaan luotuja ihmisiä, joiden olemassaolon tarkoitus on toisenlainen. Kun hän otti itselleen ihmisluonnon, hän luopui vapaaehtoisesti jumalallisten ominaisuuksiensa itsenäisestä käytöstä. Hän ei lakannut olemasta Jumala, koska Jumalan olemassaolo ei voi loppua. Silti hän ei koskaan käyttänyt jumalallisia ominaisuuksiaan ilman Isän lupaa, ja juuri tämä oli hänen suurin kiusauksensa, jollaista meillä ei ole. Jos meillä olisi mahdollisuus käyttää jumalallisia ominaisuuksia, se merkitsisi meille vastustamatonta kiusausta. Näin ollen, vaikka Jeesus ihmishahmossaan ei omannut taipumuksia syntiin, tosiasia, että hänellä oli kyky käyttää jumalallisia ominaisuuksia, merkitsi Jeesukselle valtavaa haittapuolta ihmisiin verrattuna siinä mielessä, että se oli hänen suurin, alituinen kiusauksensa.
Ellen White kirjoitti:
Voidakseen toteuttaa rakkaudesta syntyneen suunnitelmansa langenneen ihmissuvun hyväksi hän tuli luuksi meidän luustamme ja lihaksi meidän lihastamme. – – Jumaluus ja ihmisyys yhtyivät salaperäisesti, ja Jumala ja ihminen tulivat yhdeksi.6
Koska Kristus otti itselleen ihmisluonnon sen langenneessa tilassa, hän – – oli altis niille puutteellisuuksille ja heikkouksille, jotka ympäröivät ihmistä.7Kristus, jossa ei ollut vähäisintäkään synnin tai saastutuksen tahraa, otti itselleen meidän luontomme sen rapistuneessa tilassa.8
Jeesus tuli ihmiseksi, kun ihmissuku oli heikentynyt neljän tuhannen synnissä vietetyn vuoden aikana.9
Hänen oli määrä ottaa paikkansa ihmiskunnan päänä omaksumalla ihmisluonnon muttei ihmisen syntisyyttä.10
Hän on meidän veljemme heikkouksissamme, omaamatta kuitenkaan samanlaisia intohimoja. Synnittömänä olentona Hänen luontonsa kavahti pahaa.11
Hän otti itselleen ihmisluonnon, ja häntä kiusattiin kaikessa kuten ihmisluontoa kiusataan. Hän olisi voinut tehdä syntiä; hän olisi voinut langeta; mutta hetkeäkään hänessä ei ollut taipumusta pahaan.12
Hänelle annettiin Pyhää Henkeä mittaamattomasti; sillä hänen tehtävänsä maan päällä edellytti sitä. Kristuksen elämä edustaa täydellistä ihmisyyttä. Juuri sellainen kuin sinä voisit olla, hän oli ihmisenä.13
Olkaa varovaisia, äärimmäisen varovaisia siinä, miten puhutte Kristuksen ihmisluonnosta. Älkää asettako häntä ihmisten eteen miehenä, jolla oli taipumuksia syntiin. Hän on toinen Aadam. Ensimmäinen Aadam luotiin puhtaaksi, synnittömäksi olennoksi, hänessä ei ollut yhtäkään synnin tahraa; hän oli Jumalan kuva. Hän saattoi langeta syntiin, ja hän lankesikin rikkomuksensa vuoksi. Synnin vuoksi hänen jälkeläisensä syntyivät omaten luontaiset taipumukset tottelemattomuuteen. Jeesus Kristus sen sijaan oli Jumalan ainosyntyinen Poika. Hän otti itselleen ihmisluonnon, ja häntä kiusattiin kaikissa kohdin samalla tavalla kuin ihmisluontoa kiusataan. Hän olisi voinut tehdä syntiä, hän olisi voinut langeta syntiin, mutta hetkeäkään hänessä ei ollut taipumusta pahaan. Erämaassa kiusaukset ahdistivat häntä samalla tavalla kuin kiusaukset ahdistivat Aadamia Eedenissä.14
Häntä kiusattiin kaikissa kohdin kuten ihmistä kiusataan; mutta silti häntä kutsutaan ’pyhäksi’. Salaisuus, jota ei ole selitetty kuolevaisille, on se, että Kristusta kiusattiin kaikissa kohdin kuten meitä, mutta siitä huolimatta hänessä ei ollut syntiä. Kristuksen ihmiseksi tuleminen on aina ollut ja tulee aina olemaan salaisuus. Se, mitä siitä paljastetaan, on meitä ja meidän lapsiamme varten, mutta varokoon jokainen ihminen tekemästä Kristuksesta täysin inhimillistä, meidän kaltaistamme, sillä sellainen ei ole mahdollista.15
Näistä lainauksista käy ilmeiseksi ja selväksi, että vaikka Jeesus oli meidän kaltaisemme ja vaikka hän on meidän täydellinen esikuvamme, meidän ei tulisi milloinkaan tehdä hänestä täysin inhimillistä, “sillä sellainen ei ole mahdollista”. Lisäksi se tosiasia, että hän voitti synnin, että hän edustaa täydellistä ihmisyyttä ja että hän eli synnittömässä tilassa ei tarkoita, että me kykenisimme tässä ja nyt saavuttamaan saman olemassaolon puhtauden.
Synnittömyys nyt vai toisen tulemisen yhteydessä
Syntiinlankeemuksen jälkeistä ihmisluontoteoriaa kannattavat adventistiteologit väittävät, että me pelastumme uskon ja uudestisyntymisen kautta, mikä on toinen nimitys pyhitykselle.16Lisäksi me kykenemme tässä ja nyt käymään läpi prosessin, jossa synti häviää lopullisesti, ja saavuttamaan synnittömän tilan. Jos ihmiset eivät saavut synnitöntä tilaa ennen Jeesuksen toista tulemista ja jos me pelastumme yksin uskon kautta, silloin Jumala vastaanottaisi taivaaseen ’armahdettuja kapinallisia’. Jeesuksen ihmisluonto oli täysin samanlainen kuin meidän, ja koska hän voitti synnin, myös me voimme hävittää synnin lopullisesti synnillisestä luonnostamme.
Seitsemännen päivän adventistien kirkkokunnan vakiintunut näkemys on kuitenkin se, että niin kauan kuin me elämme tässä ruumissa, itsekkyyden voima asustaa jokaisessa biljoonista soluistamme. Synti ei ole teko vaan ihmisten tila. Se on vastakkainen voima luomisen periaatteelle, koska maailman luomisen aikaan jotakin luotiin tyhjästä, kun taas synti muuttaa tuon jonkin olemattomaksi. Synnin suurin ristiriitaisuus on, että se syö itsensä ja kun se lakkaa syömästä itseään, se lakkaa olemasta. Synti on olemassa vain verbinä, ei substantiivina, koska sillä ei ole perimmäistä olevaisuutta, vaan se on olemassa vain silloin, kun vapaa ihminen ryhtyy synnillisiin tekoihin.
Näin ollen, vasta Jeesuksen tullessa toisen kerran, kun ihmiset saavat taivaallisen ruumiin, synti hävitetään lopullisesti ihmisluonnosta. Tarkoittaako tämä sitä, että me olemme voimattomia synnillisten taipumustemme edessä? Ei lainkaan! Jeesus on luvannut meille Pyhän Hengen voiman, joka voi auttaa meitä kasvamaan hengellisesti ja hillitsemään synnin voimaa, vaikka emme voikaan lopullisesti hävittää sitä. Uudestisyntyminen ei tapahdu vain kerran koko elämäksi vaan on jokapäiväinen kokemus. Me olemme simul iustus et peccator (samaan aikaan sekä vanhurskaita että syntisiä); vanhurskaita, koska Jumala näkee meidät Jeesuksen vanhurskauden kautta, ja syntisiä, koska synnin voima asuu meissä. Ellen White selittää tätä vanhurskauttamisen salaisuutta sanomalla, ettei enää ole merkitystä sillä, mitä Jumala ajattelee meistä, vaan sillä, mitä Jumala ajattelee Jeesuksesta, koska Jumala katsoo meitä Jeesuksen kautta, jonka me olemme vastaanottaneet Vapahtajanamme.17 Jeesuksen tullessa takaisin me olemme yhtä täydellisiä kuin Jumala itse, emme oman täydellisyytemme vuoksi vaan Jeesuksen vanhurskauden vuoksi, koska hän on meidän sijaisemme ja pelastajamme. Erinomainen esimerkki tästä löytyy Martti Lutherin elämästä ja opetuksesta.
Protestanttinen löytö
Martti Luther oli hurskas mies, joka yritti vilpittömästi ja aidosti miellyttää Jumalaa. Saavuttaakseen rauhan ja Jumalan hyväksynnän hän tutki Jumalan sanaa, rukoili, paastosi, teki pyhiinvaelluksia ja jopa konttasi polvillaan ylös pyhät portaat Roomassa. Yksi tärkeistä termeistä Lutherin teologiassa oli coram Deo(‘Jumalan edessä’ tai ‘Jumalan läsnäolon piirissä’). Hän kyseli itseltään, miten hän, paha ja syntinen Martti, voisi seisoa Jumalan ja hänen vanhurskautensa (iustitia) edessä. Ei pelkästään termi iustitia Dei(Jumalan vanhurskaus) häirinnyt Lutheria, vaan hän myös vihasi ajatusta, että se polttaisi hänet elävältä, kun hän seisoo coram Deo, Jumalan edessä. Suoritettuaan teologian tohtorin tutkintonsa Luther alkoi opettaa teologiaa Wittenbergin yliopistossa. Hän lähti liikkeelle Psalmien kirjasta.
Juuri Daavidin Psalmeista ja Paavalin kirjeestä roomalaisille Luther teki löydön, joka muutti maailmaa, ei ainoastaan teologian osalta vaan myös yhteiskuntatieteiden, talouden, politiikan, taiteen, musiikin ja kirjallisuuden osalta. Kun hän luki esimerkiksi Ps. 31:3, hän mietti, mitä Daavidilla oli mielessään, kun tämä kirjoitti: “Herra, sinuun minä turvaan. Älä salli minun ikinä häpeään tulla, vapahda minut vanhurskaudessasi.” (VKR, kurs lis.) Lutherin latinankielisessä Raamatussa ‘vanhurskautta’ tarkoittava sana oli iustitia. Lutherin silloisen käsityksen mukaan iustitia Deiei tarkoittanut ihmisten pelastamista vaan pikemminkin heidän tuomitsemistaan, sen osoittamista, kuinka kauas he ovat erkaantuneet Jumalan puhtaudesta. Ehkä Daavid ei tiennyt, kuinka synnillistä synti on, tai ehkä hän tiesi jotakin sellaista, mitä Luther ei tiennyt. Lisäksi Luther luki Psalmista 143: “– – Sinä uskollinen, sinä vanhurskas, vastaa minulle!” (Jae 1.)18 Millainen vanhurskaus Daavidilla oli mielessään, kun hän pyysi Jumalaa tulemaan avukseen vanhurskaudessaan (iustitia)? Mitä Daavid oli? Monista hyvistä piirteistään huolimatta hän oli avionrikkoja, pettäjä ja murhaaja. Hän myös tiesi jotain mitä Luther ei. Hän tiesi, että ihmisellä on Sijainen, joka kantaa hänen syntinsä, kun hän rukoili Psalmin 51:9 sanoin: ”Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi.” Iisoppi oli se kasvi, joka kastettiin uhrieläimen vereen Israelin kansan Egyptistä lähden yhteydessä. Sen avulla ovenpielet vihmottiin verellä. Tuo vihmottu veri pelasti talossa olleet. Tämän mukaisesti Daavid tiesi, että Messias vuodattaisi verensä hänen tähtensä ja tulisi pelastamaan hänet vanhurskaudessaan. Jumalan profeettana hän tiesi myös sen, että hän seisoi Jumalan edessä (coram Deo) siten, että Messias olisi hänen avaintodistajansa, puolustusasianajaja ja tuomari.
Roomalaiskirjeestä Luther löysi totuuden: “Siinä [evankeliumissa]Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon.” Evankeliumi on hyvä uutinen pelastuksesta ja ikuisesta elämästä, ja Jumala mietti, mikä on sen suhde Jumalan vanhurskauteen. Lopulta hän ymmärsi Room. 3:21 ja 28 perusteella, että Paavalin tarkoittama vanhurskaus ei ole seurausta lain noudattamisesta vaan vanhurskautta, joka luetaan sellaisen uskovan hyväksi, joka hyväksyy Jeesuksen pelastajakseen: ”Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa – – Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja.” Se, että Jumala lukee tai julistaa ihmisen täydelliseksi perustuen Jeesuksen täydellisyyteen, joka peittää inhimilliset epätäydellisyydet, on kuin lakiopillinen prosessi.
Tietysti tässä vaiheessa joku voi esittää kysymyksen liittyen Raamatun opetukseen hyvien tekojen merkityksestä uskovan elämässä. Hyvät teot eivät voi milloinkaan olla syy pelastuksellemme vaan seurausta pelastuksestamme. Kaikki hyvät tekomme ovat itsekkyyden läpäisemiä, ja huolimatta siitä, kuinka paljon ponnistelemme saavuttaaksemme täydellisyyden tässä ja nyt, se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Vaikka emme pelastukaan hyvien tekojen kautta, pitää silti paikkansa, että emme myöskään pelastu ilman niitä, koska jos rakastamme Jumalaa, yritämme elää rauhassa Jumalan, lähimmäisten ja itsemme kanssa.
Jacobus Arminius oli uskonpuhdistuksen aikainen hollantilainen teologi, joka korosti edellä käyvää armoa. Vaikka Arminius kuului kalvinistisen teologian kannattajiin, hän torjui Calvinin kaksinkertaisen ennaltamääräämisopin, koska hän huomasi sen olevan ristiriidassa uskollisten kristittyjen kokemusten kanssa. Leidenin kaupungissa, jossa hän toimi evankeliumin palvelijana, hän kävi usein katsomassa sairaita ja kuolevia. Hän ei nähnyt heidän silmissään pelastuksen toivoa ja varmuutta, kuten Calvinin teologian mukaan olisi pitänyt olla, vaan pelkoa ja kauhua. Havainnollistamme nyt Arminiuksen teologista panosta olettamalla, että kaikki ihmiset ovat jättimäisessä ojassa, kuoleman ojassa. Jos sovellamme roomalaiskatolista ja idän ortodoksista teologiaa pelastuksesta uskon ja tekojen kautta, ojan pohjalla olevan ihmisen ei pitäisi ainoastaan uskoa vaan myös välittömästi yrittää keksiä, kuinka hän omin voimin pääsisi pois ojasta. Se on kuitenkin vain harhakuvitelma, koska ihmiset eivät pysty pääsemään pois ojasta oman päättäväisyytensä turvin. Jos sovellamme uskonpuhdistajien kaksinkertaista ennaltamääräämisoppia, ihmiset makaavat kuolleina ojan pohjalla, ja Jumalan täytyy tulla nostamaan heidät sieltä. Jacobus Arminius taas väitti, että Jumala heittää viitan ojaan, eikä meidän tarvitse tehdä muuta kuin olla kieltäytymättä pelastuksen viitasta Jumalan edellä käyvän armon välityksellä. Hän ei uskaltanut sanoa, että me voisimme sanoa ”kyllä” Jumalan kutsuun, koska se tarkoittaisi, että meillä on tärkeä osa pelastuksemme ansaitsemisessa.
Kun emme kieltäydy pelastuksen viitasta ja kun hyväksymme uskon kautta Jeesuksen Kristuksen sijaisenamme, pelastajanamme ja Vapahtajanamme, Jumala peittää meidät Kristuksen vanhurskauden viitalla ja julistaa meidät täydellisiksi. Soli Deo Gloria!
Teksti: Radisa Antic
Lähteet:
1 Esimerkiksi Room. 2:10; 6:4; 8:4.
2 Katso George Knight, ed., Questions on Doctrine(Berrien Springs: Andrews University Press, 2003), 1.
3 Katso sama. Huomattavimmat teologit näiden ajattelijoiden joukossa ovat M. L. Andreasen ja Herbert Douglass.
4 1. Tim. 3:16.
5 Matt. 16:23.
6 Ellen White, Päivästä päivään, s. 55.
7 Seventh-day Adventist Bible Commentary, ed. F. D. Nichol (Washington, DC: Review and Herald, 1953–1957), 5:1131.
8 White, Selected Messages, osa 1, s. 256.
9 White, Alfa ja omega, osa 4, s. 31.
10 Ellen White, “Signs of the Times”, 29. toukokuuta 1901.
11 White, Testimonies for the Church, vol. 2, s. 202.
12 Seventh-day Adventist Bible Commentary, 5:1128.
13 Sama, 5:1124.
14 Sama, 5:1131.
15 Sama, 5:1128, 1129.
16 Katso M. L. Andreasen, The Book of Hebrews(Washington D.C.: Review and Herald, 1948), 55; The Faith of Jesus(Washington D.C.: Review and Herald, 1949), 79.
17 White, Selected Messages, osa 2, s.32.
18 Room. 1:17.
