Turkissa toimiva synnytyslääkäri käsittelee maanjäristyksen aiheuttamaa tragediaa.
Kaakkois-turkkilaisessa sairaalassa toimiva synnytyslääkäri nimeltä Sania* oli tarkastamassa potilasta, kun maanjäristys 6. helmikuuta 2023 iski.
”Nyt, kun saamme kuulla huonoja uutisia ja kuolemaa on kaikkialla, kysyn tietenkin ’Miksi, Jumala? Miksi?’”, Sania sanoo neljä päivää järistyksen jälkeen. Hän kääntyy poispäin ja pyyhkäisee kädellään poskeaan.
Sania oli ennen maanjäristystä töissä ja oli yöllä noussut ylös tarkastamaan potilasta, jolle oli suunniteltu leikkaus myöhemmin sille päivälle. ”Huone alkoi liikkua edestakaisin aivan kuten vauvaa keinutetaan uneen”, hän muistelee. ”Ajattelin, että odottaisin ja antaisin sen vain mennä ohi. Kanssani ollut sairaanhoitaja tarrautui minuun ja alkoi itkeä.”
Keinuminen ei mennyt ohi. Se oli alkua Turkin ja Syyrian maanjäristykselle, ja Sania seisoi sen keskipisteessä.
”Kaikki liikkui. Tavarat alkoivat putoilla ja mennä rikki. Ilma täyttyi pölystä. Ihmiset alkoivat juosta ulos sateeseen”, Sania muistelee. ”Yritimme auttaa ihmisiä pääsemään ulos, mutta kamppailimme itsekin selviytyäksemme. Pystyin ajattelemaan vain sisartani, joka oli asunnossamme, kirjahyllyä hänen sänkynsä vieressä ja suurta peiliä. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä tai missä minun olisi tullut auttaa. Ympärilläni vallitsi kaaos. Puhelimeni mykistyi.”
Sania muistelee, että kun maanjäristys vihdoin päättyi, ihmiset palasivat pelokkaasti toisiaan vasten painautuen sairaalan pirstaleiden täyttämään käytävään. Jotkut yrittivät tavoittaa puhelimellaan perheenjäseniä, toiset etsivät turvallista paikkaa. Joku pyysi apua synnyttävälle naiselle. Sania auttoi lapsen maailmaan ja seurasi, kun äiti koppasi verisen nyytin syliinsä ja juoksi sitten pois rakennuksesta. Kaksosia odottava nainen tuotiin sisään; hän oli kaatunut portaissa yrittäessään poistua asuinrakennuksestaan, ja häneltä oli jalka murtunut. Yhdessä nurkassa seisoi isä itkemässä; hänen täysiaikaisena syntynyt vauvansa oli syntynyt kuolleena.
Kukaan ei ollut varma siitä, että sairaala oli turvallinen paikka. Seinät olivat murtuneet, sängyt olivat poissa paikoiltaan. Kaikki olivat peloissaan. Sania koetti päättää, mitä tehdä.
”Siirryimme vihdoin alempaan kerrokseen, jossa vaikutti olevan turvallisempaa. Yritin puhdistaa paikkoja, laittaa asioita paikoilleen. Haavoittuneita alkoi tulla sisään.”
Silloin järistykset alkoivat taas. Kauhu ajoi ihmiset ulos, takaisin sateeseen. Sairaalan ylempien kerrosten ei arveltu olevan turvallisia; sairaalan päivystyssisäänkäynnistä tuli turvapaikka.
Sanian näkemä tilanne sairaalassa toisen järistyksen jälkeen oli entistäkin kaoottisempi. ”Lattiat olivat veren peitossa. Ihmisiä oli kaikkialla, rauhattomina ja peloissaan. Jotkut kantoivat sisään kuolleita lapsiaan. Monet koettivat löytää jostakin turvallisen paikan. Vanhemmat pitivät esillä Instagram-kuvia onnellisista ja huolettomista yliopisto-opiskelijoista. ’Oletteko nähneet heitä?’ he kysyivät.”
Sania ei pystynyt muistamaan, keitä hän oli nähnyt. Sairaalalla ei ollut ollut mahdollisuutta antaa tiedoksi menehtyneiden nimiä. Sania valittiin raskaimpaan tehtävään. ”Menin ruumishuoneelle. Tarkastin jokaisen vailla nimeä olevan säkin. Näin niin monia; lapsia, vanhoja naisia. Jotkut näyttivät siltä kuin olisivat nukkuneet. Toiset näyttivät yrittävän suojella itseään. Näin vain yhden henkilön, joka näytti jossain kuvassa olleelta. En pystynyt löytämään ystäväni lasta.”
Maanjäristys oli ohi, mutta tragedia oli vasta alkanut. Sanian asunto vaikutti vahingoittumattomalta, mutta mikään paikka ei hänestä tuntunut turvalliselta. Hän ja hänen sisarensa viettivät yönsä eri autoissa. Turvallisemmissa paikoissa. Taksit eivät kulkeneet, eivätkä bussit. Supermarketit eivät olleet auki; ruokaa ei ollut saatavilla. Ei kaasua, ei vettä.
Joku antoi Sanialle peiton. ”En ollut koskaan ennen ollut niin onnellinen peiton saadessani”, hän sanoo. ”Mietin, olisiko joku toinen saattanut olla siitä sitä mieltä, että se on hänelle liian pieni tai väärän värinen. Minä taas olin ylen kiitollinen.”
Kun kertomuksia ihmiskohtaloista alkoi kuulua, trauma iski lähemmäksi. Sania kuuli, että heidän osastonsa päällikkö lapsineen oli menehtynyt. Hänen sisarensa lähimmät ystävät eivät olleet selvinneet. Sairaanhoitaja, jonka kanssa hän oli työskennellyt maanjäristystä edeltävänä päivänä – hänen paras ystävänsä – oli mennyt muutamaksi tunniksi kotiin saadakseen vähän levätä ennen seuraavaa työvuoroa. Hänen miehensä oli vedetty ulos raunioista jalat murskaantuneina. Hänet itsensäkin oli löydetty, mutta ei elossa.
Sanian leuka vapisee. ”Hän oli vähällä jäädä kanssani sairaalaan tuona iltana. Hän oli kuitenkin juuri mennyt naimisiin. Hän halusi olla miehensä kanssa.”
Tämä ylittää Sanian ymmärryksen. Niin monia ihmishenkiä oli menetetty, mutta silti monet yhä odottivat jatkuvasti pieneneviä ihmeen mahdollisuuksia. Miksi jotkut pelastuivat, mutta toiset eivät? Sania kysyi mielessään tätä kysymystä, kun hänelle tuli ajatus, josta hän tiesi, ettei se ollut hänen omansa. ”Jumala vakuutti minulle olleensa jokaisen kuolevan kanssa. Joten… he eivät kuolleet yksin”, hän sanoo.
Ollessaan keskellä tällaista musertavaa menetystä Sania valitsee kohdata kasvavan surunsa sen lohdutuksen avulla, että jokainen pelastunut elämä on merkki siitä, että Jumala on läsnä ja toimii yhä. ”Tämän tiedostaminen on helpottavaa”, hän selittää.
Se ei helpota Sanian tuskaa mutta pitää hänet liikkeellä. ”Se, uskotko Jumalaan vai et, on ratkaisevaa. En tiedä, miksi joillekin ihmisille tapahtuu hyvää ja toisille pahaa. Tiedän vain sen, että Jumala kertoi minulle rakastavansa niitä ihmisiä, jotka kuolivat, yhtä paljon kuin niitä, jotka hän pelasti. Hän on täällä. Minä olen täällä. Rukoilen häntä jatkuvasti antamaan minulle rauhan tehdä sen, mitä minun tällä hetkellä on tehtävä.”
Vain päiviä mittaamattoman trage-dian jälkeen tämä on ainoa vastaus, jonka Sania voi juuri silloin antaa. Se on uskon vastaus. ”Me olemme liian avuttomia pelastamaan itseämme tästä kärsimyksestä. Jeesus kuitenkin itse valitsi kulkea kuoleman kautta – vieläpä pahemman kuoleman kautta kuin mitä ihmiset kokevat. Hän itse tietää, mitä me käymme läpi. Hän teki näin, jotta eräänä päivänä sekä niiden, jotka ovat kuolleet, että elossa olevien ei koskaan enää tarvitse kärsiä näin. – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan unioni / Adventist Review
* Nimi muutettu
