Lausunto
Teppo Salmela on kirjoittanut kirjan, jota on jaettu adventtiseurakuntien jäsenille. Teos on kirjoitettu adventtikirkon maailmanlaajuisesti hyväksyttyjä, kolminaisuutta käsitteleviä opinkohtia vastaan (opinkohdat 2–5). Kirja on aiheuttanut hämmennystä joidenkin kirkon jäsenten keskuudessa, ja Suomen Adventtikirkko esittää syntyneen tilanteen vuoksi teoksesta seuraavan julkisen lausunnon.
Kirjan perusväitteet
Teppo Salmelan teoksen ongelmallisimmat teologiset perusväitteet voidaan tiivistää lyhyesti seuraavasti:
(1) Vain Isä on identiteetiltään Jumala, vaikka Pojalla on jumalallinen olemus. Heidän välillään vallitsee hierarkia, jonka tähden Isä on Pojankin Jumala. Poika on syntynyt joskus ikuisuudessa Isästä, joka on ajan ulkopuolella.
(2) Kun Poika tuli ihmiseksi, hän peri Marian syntiin langenneen ihmisyyden. Hän on kaikessa samanlainen kuin me, mukaan lukien synnin turmelus. Ihmiseksi tullessaan Poika luopui jumaluudestaan. Kolminaisuusoppi tuhoaa Kristuksen ihmisluonnon.
(3) Jumalan Henki on kaikessa elollisessa oleva elämän henkäys. Pyhä Henki on Jumalan mieli, ajatus tai ymmärrys, Isän ja Pojan Henki. Pyhä Henki on myös Poika toisessa olomuodossa, eikä jumaluuden kolmas persoona. Vain Isä ja Poika muodostavat kahden persoonan jumaluuden.
(4) Kolminaisuusoppi kaikissa muodoissaan on antikristuksen oppia. Siihen uskovat ihmiset eivät pelastu, koska he ovat epäjumalanpalvojia. Adventtikirkon perustaneet uranuurtajat hylkäsivät kolminaisuusopin, mutta kirkko on myöhemmin luopunut oikeasta uskosta siirtymällä kirkon johtajien pettämänä opettamaan katolisen kirkon oppia. Adventtikirkko on nykyisin osa Ilmestyskirjan Babylonia.
Lyhyt vastine väitteisiin
Suomen Adventtikirkon teologinen toimikunta on tarkastellut kirjan sisältöä Raamatun opetuksen valossa ja esittänyt tulokset Suomen Adventtikirkon hallitukselle. Käsiteltyään asiaa Suomen Adventtikirkko yhtyy varauksetta maailmanlaajuisen kirkkomme virallisiin opinkohtiin, joissa todetaan, että on olemassa yksi Jumala: Isä ja Poika ja Pyhä Henki, kolmen yhtä ikuisen persoonan ykseys. Adventtikirkon teologia on muodostunut kirkkomme historiassa syvällisen Raamatun tutkimisen tuloksena, jonka myös Ellen Whiten kirjoitukset vahvistavat. Perusluonteisissa opinkohdissa on kuvattu kirkon näkemys tärkeimmistä Raamatun opetuksista.
Suomen Adventtikirkko esittää seuraavat yleiset huomiot:
(1) Raamatussa Isän lisäksi myös Poikaa ja Pyhää Henkeä kutsutaan Jumalaksi (Jes. 9:5–6; Joh. 1:1–3, 14; Ap. t. 5:3–4). Raamattu rinnastaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen toistuvasti toisiinsa kolmena todellisena persoonana (Matt. 28:19; 2. Kor. 1:21–22; 13:14; Ef. 4:4–6; 1. Piet. 1:2; Ilm. 1:4–5). Johannes vakuuttaa meille, että Jeesus on ihmiseksi tullut Vanhan testamentin Jahve, liiton Jumala (Jes. 6:1–3, 9–10; Joh. 12:39–41; vrt. Joh. 10:30; 20:26–29).
Koska Jumala on yksi (5. Moos. 6:4), edellä mainitut Raamatun tekstit voidaan ymmärtää sopusointuun vain siten, että on olemassa kolme todellista jumalallista persoonaa, joilla on sama olemus ja jotka muodostavat ykseyden. Ellen Whiten kirjoitukset vahvistavat tämän käsityksen (15LTMS Ms. 20a.10, Ms. 56.26; 6T 91; SpTB 7; 21LTMS Ms. 20.32).
Raamatussa Pojan alamaisuus viittaa hänen tulemiseensa ihmiseksi ja elämäänsä ihmisenä. Poika on uusi Aadam, joka on ollut teurastettu karitsa maailman perustamisesta alkaen (Room. 5:14; 1. Piet. 1:20; Ilm. 5:6). Raamatun mukaan Jumala elää aika-avaruudessa kohdatakseen luomakuntansa kiitoksen ja ylistyksen (Ilm. 4–5). Ajatus hierarkiasta jumaluuden persoonien välillä, kuten myös ajatus Jumalasta ajan ulkopuolella, edustaa platonismia, joka tuli kristilliseen kirkkoon varhaisina vuosisatoina kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta.
Salmelan teos siirtää Jeesuksen maanpäällistä ihmiselämää koskevat Isä–Poika -lausunnot tarkoittamaan hänen jumaluuttaan ikuisuudessa. Raamatussa syntymiseen liittyvä terminologia liitetään kuitenkin Jeesuksen kasteeseen ja ylösnousemukseen (Ps. 2:7; 2. Sam. 7:14; Matt. 3:17; Ap. t. 13:33; Hepr. 1:5; 5:5) eli hänen elämäänsä ihmisenä.
Paavali käyttää ilmaisuja Jumala, Herra/Kristus ja Henki puhuessaan jumaluuden kolmesta persoonasta (2. Kor. 1:21–22; 13:14; Ef. 4:4–6). Terminologia ei tarkoita sitä, että vain Isä olisi Jumala. Paavali vain erottelee jumaluuden persoonat toisistaan sen perusteella, mikä on itse kunkin tehtävä pelastussuunnitelman toteuttamisessa.
(2) Jeesuksen ihmisyys on ainutlaatuinen Jumalan luomus (Matt. 1:20). Hän tuli syntisen luonnon kaltaisuudessa (Room. 8:3; Hepr. 2:14–17), jolla tarkoitetaan niitä inhimillisiä heikkouksia, jotka syntiinlankeemus toi ihmisen osaksi. Jeesus esimerkiksi nukkui, söi ja väsyi. Hän koki mm. nälkää, janoa, surua ja kiusauksia (Matt. 4:1–2; 8:24; 26:37; Mark. 2:16; Joh. 4:6; 19:28).
Jeesus ei kuitenkaan ole täysin samanlainen kuin me. Ihmisellä on luonnostaan taipumus tehdä syntiä (Ps. 51:7; 58:4). Jeesuksen ihmisyydessä tätä taipumusta ei ole. Hänen ihmisyytensä on tässä suhteessa pyhä ja synnitön (Luuk. 1:35; Joh. 6:69; 1. Joh. 3:5). Ellen White vahvistaa tämän näkemyksen (1SM 256.2) ja varoittaa tekemästä Jeesuksesta liian samanlaista meidän kanssamme (13MR 18.1).
Tullessaan ihmiseksi Poika ei luopunut jumaluudestaan. Paavalin lausunto, että Poika tyhjensi itsensä (Fil. 2:6–11), tarkoittaa sitä, että Jeesus oli käyttämättä jumaluutensa ominaisuuksia elääkseen ihmisenä Isälle alamaisen elämän, sen, jota Aadam ei elänyt. Jeesus totesi olevansa tie, totuus, ylösnousemus ja elämä. Hänellä on valta antaa elämänsä ihmisen puolesta ja valta ottaa se itse takaisin (Joh. 10:18; 11:25; 14:6). Nämä sanat osoittavat hänen säilyttäneen jumaluutensa, vaikka hän oli tullut ihmiseksi. Jeesus osoitti tämän herättämällä kuolleista jo neljä päivää kuolleena olleen Lasaruksen (Joh. 11:43–44).
Jos Jeesus olisi ihmisenä ollut täysin samanlainen kuin me, hän ei voisi pelastaa meitä, vaan hän tarvitsisi itse pelastajaa. Täysin kaltaisemme Jeesus olisi ensisijaisesti vain meidän esimerkkimme lain noudattamisesta. Perfektionismi ja ns. viimeisen sukupolven teologia pohjautuvat tähän virheelliseen käsitykseen Jeesuksen ihmisyydestä. Molemmat edustavat väärää evankeliumia korottamalla ihmistä ja alentamalla Kristusta. Me tarvitsemme Vapahtajan, joka on synnitön (Joh. 14:30; 2. Kor. 5:21; 1. Piet. 2:22).
(3) Pyhä Henki mm. lähettää ihmisiä lähetystyöhön, tekee päätöksiä, puhuu ja rukoilee Jumalan lasten puolesta (Ap. t. 13:4; 16:6; 21:11; Room. 8:26, 34). Pyhä Henki antaa vanhurskauden, rauhan ja ilon sekä jakaa armolahjoja tahtonsa mukaan (Room. 14:7; 1. Kor. 12:11). Pyhä Henki voi myös murehtia (Ef. 4:30). Jo nämä tosiasiat osoittavat, että Pyhä Henki on persoona.
Isä ja Poika lähettävät hänet olemaan opetuslasten kanssa toisena puolustajana, joka ottaa Jeesuksen omasta ja antaa opetuslapsille sekä kirkastaa heille Kristusta (Joh. 14:26; 15:26; 16:7, 13–15). Hän oli läsnä Jeesuksen kasteessa, kun Isän ääni kuului taivaasta (Matt. 3:16–17; Luuk. 3:21–22). Nämä tekstit osoittavat hänen olevan eri persoona kuin Isä tai Poika.
Pyhä Henki on myös jumaluuden persoona, sillä hän tutkii Jumalan syvimmät salaisuudet (1. Kor. 2:10). Se on mahdollista vain sellaiselle persoonalle, joka on yhdenvertainen Jumalan kanssa. Hänelle valehteleminen onkin Jumalalle valehtelemista (Ap. t. 5:3–4). Kristillinen elämä on mahdollista vain, kun Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä (Room. 8). Pyhä Henki on niin täydellisesti yhtä Isän ja Pojan kanssa, että häntä kutsutaan myös Jumalan Hengeksi ja Kristuksen Hengeksi (Room. 8:9).
Jumalan Henki ei ole kaikessa elollisessa oleva elämän henkäys, eikä myöskään Poika toisessa muodossa. Hän on Isän ja Pojan edustaja, jumaluuden kolmas persoona. Ellen White on samaa mieltä (8LTMS Ms. 93.8; AO 5, s. 220–221; SpTB 7).
(4) Yksi varhaisen adventismin ydinajatuksia oli, että ymmärrys Raamatusta lisääntyy. Siksi kirkko ei ole koskaan laatinut muodollista uskontunnustusta, joka määrittelisi lopullisesti uskomme sisällön. Perusluonteiset opinkohtamme ovat yhteenveto siitä, kuinka kirkko ymmärtää Raamatun tärkeimmät opetukset. Näihin lausuntoihin on historiamme aikana tehty kulloisenakin aikana tarvittavia muutoksia ja selvennyksiä.
Kirkon raamatulliset näkemykset muodostuivat vuosikymmenien aikana syvällisen Raamatun tutkimisen seurauksena. Varhaiset adventistit muuttivat käsityksiään sen seurauksena, mitä Raamatusta ymmärrettiin.
Vuosina 1844–48 adventistit päätyivät neljään peruskäsitykseen, jotka määrittelivät seitsemännen päivän adventistien perusidentiteetin: (1) Kristuksen näkyvä paluu kirkkaudessa, (2) Jeesuksen palvelus taivaan pyhäkössä, (3) sapatti ja sen rooli Ilmestyskirjan luvuissa 12–14 sekä (4) kuolleiden tila ennen ylösnousemusta.
Profetoimisen lahjasta sekä terveysuudistuksen ja seurakunnallisen järjestäytymisen tarpeesta saavutettiin konsensus 1850- ja 1860-luvuilla. Kymmenyskäytäntöön kirkko siirtyi vasta 1870-luvun lopulla, kun aihetta oli tutkittu Raamatusta. Vanhurskautusopista keskusteltiin 1880-luvulla, ja kirkon kannanottoihin tehtiin huomattavia muutoksia syvällisemmän Raamatun tuntemisen perusteella.
Nämä vanhurskautusta koskevat keskustelut johtivat adventistit tutkimaan kysymystä kolminaisuudesta. Ellen White oli kirjoittanut raamatullista kolminaisuutta tukevia lausuntoja jo aikaisemminkin, mutta etenkin 1890-luvulta alkaen hänen lausuntonsa ovat täynnä raamatullista kolminaisuusoppia ja sitä tukevia lauseita (ks. esim. NA 10/2020).
On totta, että varhaisista adventisteista osa suhtautui kielteisesti kolminaisuusoppiin. He toivat näkemyksen mukanaan omista taustayhteisöistään. On myös hyvä ymmärtää, että esimerkiksi James White kirjoittaessaan kolminaisuusoppia vastaan vuosina 1844 ja 1852 kohdisti lausuntonsa sellaisia aikalaiskäsityksiä vastaan, joissa jumaluuden persoonat sekoitettiin toisiinsa ja Jumalasta tehtiin persoonaton. Samanlaisia käsityksiä esiintyi jo keskiajan kirkossa. Varhaisessa adventismissa käsitykset kolminaisuudesta jäivät selkiytymättömiksi. Yksittäiset kirjoittajat ottivat asiaan kantaa, mutta asiasta ei lausuttu yhteistä kannanottoa. Ellen White esitti kuitenkin jo 1860-luvun loppupuolella lausuntoja, jotka eivät sopineet yhteen kolminaisuuden kieltäjien lausuntojen kanssa.
James White kirjoitti vuonna 1876, että seitsemännen päivän adventistit uskoivat Kristuksen jumaluudesta käytännössä samalla tavalla kolminaisuutta kannattavien kanssa. Lausunto koski oppikeskusteluja seitsemännen päivän baptistien kanssa (Review and Herald, 12.10.1876, s. 116). James White ei tehnyt asiasta pelastuskysymystä. Hänen kokemuksensa rohkaiskoon jokaista adventistia olemaan yhtä nöyrä ja miettimään yhä uudestaan, mitä Raamattu todella opettaa Jumalasta. Onhan kirjoitettu: ”Mutta vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka.” (Sananl. 4:18, VKR.)
Ellen White varoitti jo omana aikanaan, että ne, jotka julistavat adventtikirkon Babyloniksi, eivät toimi Jumalan johtamina, vaan vääristelevät hänen kirjoituksiaan seurakunnan hajaannukseksi, ja tuovat sille huonoa mainetta (8LTMS Ms. 8; MR311 5.1). On väärin tehdä henkilökohtaisista käsityksistä pelastusehto. ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:8–9.)
Edellä mainittujen seikkojen valossa Suomen Adventtikirkko irtisanoutuu Teppo Salmelan kirjoittamasta kirjasta. Teos ei anna oikeaa kuvaa Raamatun opetuksesta, adventtikirkon näkemyksestä ikuisesta evankeliumista eikä kolmen enkelin sanomasta (Ilm. 14:6–12).
– Suomen Adventtikirkon hallitus
